Blogi on muuttanut uuteen osoitteeseen nimeltään matkalla. En tottunut koskaan ajatukseen blogista nimeltä Honkkareissa ;) Olen vähän pihalla vielä tuon uuden web-blogi-sivun kanssa. Jospa sinne saisi kuitenkin kuvia lisättyä nopeammin...
Aika käy vähiin... Enää viisi viikkoa jäljellä lähtöön.
Järjestelyt ennen vaihtoa on sujunu ihan hyvin.
* Olen löytänyt alivuokralaisen Oulun kämppään.
* Olen tehnyt kurssivalinnat CUHK:n (= Chinese University of Hong Kong)
* Lähetin viisumihakemuksen menemään viime torstaina (nyt jänskättää, saadaanko se valmiiksi ennen lähtöä... Tiukille menee...)
* Olen saanut jäykkäkouristus-, twinrex- & lavantautirokotteet sekä hommannut pari pakettia malarialääkitystä Aasian reissuja varten.
* Olen laittanut stipendihakemuksen menemään sekä hakenut korotettua opintotukea
* Olen täytellyt kaikenmaailman kummallisia paperilappusia, joita CUHK on lähetellyt. Yhdessä paperilappusessa muun muassa kysyttiin äidin ja isän sukupuolta. Näitä lappulippusia varten hankin myös kahdeksan passikuvaa...
Mitä on sitten vielä tekemättä?
* Haluan hankkia viisumin Suomen puolella myös manner-Kiinaan. En tiiä sitten onnistuuko tuo, kun mulla on varattu sen hommaamiseen vaan yksi päivä ennen joulua.
* Vakuutusjuttujen voimassaolo pitää vielä varmistaa.
* Oulun kämppää pitäisi tyhjentää kaikesta roinasta.
* Koulujuttuja riittää... Aloitan työt postilla huomisillasta, mikä vielä vähän vaikeuttaa kouluvelvollisuuksien tekemistä.
Puuttuukohan tästä listasta nyt jotain tärkeetä vielä...? Eipä kai.
Mä meen nyt tekee italianläksyt ja sitten painun untenmaille.
Yksi asia jo hoidettu: varasin tänään lennot! Lähden uuden vuoden päivänä kohti itää. Eka meen tosin nurinkurisesti länteen Lontooseen, ja sitten takaisin Helsingin yli Honkkareihin. Finnairin suora lento olis ollut luksusta, mutta säästän 1500 euroa tekemällä pienen mutkan Heathrown lentoasemalle. (Lentäminen kuormittaa luontoa ja edistää ilmastonmuutosta, mutta budjettimatkailu tekee sitä vieläkin enemmän :P)
Nyt hymyilyttää, mutta ei jännitä vielä :)
Seuraavaksi alan sitten etsiä Oulun kämppään alivuokralaista. Olispa se vaan tällä kertaa helpompaa kuin Leisesteri -vaihdon aikaa..
Palasin viikko sitten Vantaalle. Olin tänään toista päivää töissä. Vantaalla on kesä, mutta ei yhtä valoisaa kuin Oulussa.
Outoa olla täällä taas. Oulu alkaa tuntua kolmen siellä vietetyn vuoden jälkeen jo melkein kotikaupungilta. Hassua. Syksyllä mua kuitenkin taas risoo, kun joudun lähtemään sinne takaisin...
Mä sain kandin työn valmiiksi. Näin jälkeenpäin ajateltuna viime kevät ei enää ollenkaan tunnu niin pahalta tai rankalta. Silloin kyllä tuntui, että kaikki seinät kaatuu päälle.
Huomenna meen taas töihin. Ja perjantaina. Ja lauantaina. Sunnuntai on sitten vapaa.
Ootan, että pääsen mökille ottamaan aurinkoa, saunomaan, heittämään talviturkin pois ja grillaamaan. Sitten olis kiva päästä festareille. Haluisin kanssa käydä kesä-Oulussa Nallikari-biitsillä ja torinrannan terasseilla. Ja pitäis mun pestä siellä matotkin. Malú kysy multa tänään, pääsisinkö Italiaan lomailemaan heinäkuussa. Harmi nuo kesätyöt. Rajoittaa kaikkea ihan liikaa... Ehkäpä sitä vois syksyllä taas lähteä Italian reissulle. Olis kanssa mukava nähdä Veroa ja Célineä.
Eka lähdin juoksulenkille ja seuraavana päivänä onnuin enkä pystynyt kävelemään kunnolla kokonaiseen viikkoon. Syynä huonot juoksukengät. Pääsiäisloman jälkeen tietokone saapui "korjattuna". Näppäimistöstä ei toimi kaikki nappulat. Nyt oon sitten koneetta vielä ainakin seuraavat kolme viikkoa, kun toi vaivainen läppäri täytyy lähettää takaisin sinne Saksaan. Hurraa. Kaiken komeuden kruunaa mun repeytyneet farkut, kuranen takki ja ruhjeet polvissa. Lensin kaverin pyörän etutangon yli, kun jarrutin vähän äkkinäisesti. (Olin kaverin pyörällä liikenteessä, koska oma pyörä meni mäsäksi vähän läppärin räjähtämisen jälkeen).
Ylihuomenna on muuten arcGISsin tentti, josta en tajuu hölkäsenpöläystäkään.
Odottelen innolla seuraavien päivien tapahtumia.
Niin ja Hongkongistakaan ei oo kuulunu mitään, vaikka maaliskuun loppuun mennessä piti jo olla jonkunnäköinen selvyys. Tänään on kuun viimeinen päivä.
Tiesin joululomalla jo vallan hyvin minkälainen tästä keväästä tulee, kun laadin mun 47 opintopisteen opiskelusuunnitelmaa. Päätin alistua osaani, koska elämä ei oo aina mukavaa. Joskus vaan opiskellaan, opiskellaan ja opiskellaan. En syytä ketään tai mitään mun kammottavasta opiskelutaakasta, koska omapa on valintani. Itse kärsin vaihdosta ja vaihtosuunnitelmista syntyvistä kärsimyksistä. Ja tällä hetkellä mulla ei oikeestaan ees oo valinnanvaraa opintojen osalta, jos haluan valmistua viidessä tai kuudessa vuodessa.
Mutta, mitäpä teen sitten, kun kaikki muut seikat näyttää estävän mun opiskelun?
Ensin mun niskat naksahti lauantain ja sunnuntain välisenä yönä. Heräsin hirveeseen raksahdusääneen ja tajusin sängystä ylösnoustessani, että pää ei käänny kunnolla oikeen vasemmalle eikä oikeallekaan. Sitten tuntui siltä, että silmissä alkaa sumeta. Päätin herättää kämppäkaverini aamulla kello kuusi, koska aloin nähdä mielessäni kauhukuvia itsestäni maahan pökertyneenä. Onneksi on kuitenkin olemassa kämppikset. He lähettivät mut terveyskeskukseen aamupalan, cosmopolitanin ja kaulahuivin kera. Lääkärissä sain kaksi piikkiä, ja se olikin sitten siinä. Seuraavalla viikolla alkoi sitten kauhuviikko: luentoja joka päivä kello yhdeksästä neljään, seminaarityön esitykset sekä tilastotieteen välikoe. Niskat alkoivat toipua onneksi torstain paikkeilla, ja sain liikuteltua taas päätäni kivuttomasti molempiin suuntiin ilman että piti kääntää koko kroppaa kääntymissuuntaan. Nyt jo toipuneena kysyn itseltäni usein, että keneltä oikeasti rasahtaa niskat nukkuessa. Eikö nukkuminenkaan ole enää turvallista?
Torstai-illalla surffailin netissä. Mese oli päällä sekä pari nettisivua. Lisäksi kuuntelin musiikkia. Sitten sain kuningasidean, ja päätin alkaa ladata tietokoneelta mp3:seen musiikkia. Tökkäsin piuhan koneeseen, jolloin se alkoi huutaa kauhealla äänellä. Sitten huoneessa alkoi leijailla kauhea käry. Jes. Tietokone-raukalta nätti palavan käämit lopullisesti. Vein tietsikan maanantai-aamuna korjaajalle, joka totesi emolevyn menneen mäsäksi. Se tarkoittaa suomeksi sitä, että joko koneen korjaa ja maksaa siitä 400 euroa, tai sitten ostaa uuden ja erimerkkisen ja laadukkaamman ja paremman tietsikan. Mun kone oli kuitenkin vielä nuorukainen (puolitoistavuotta vanha), mutta vakuutus tietysti vain vuoden verran voimassa. Tein kuitenkin iskän avustuksella koneen pimahtamisesta, valituksen koska ei sen kuuluis tolla tavalla seota. Nyt korjaus ei mee onneksi omasta lompakosta, mutta saa nähdä milloin tietsikka palaa takaisin korjaajien luota Saksasta (jonne se lähetiin ).
Tarvisin konetta kuitenkin nyt heti, koska kaikki opiskelu tapahtuu tietokoneella. Mulla on ties kuinka monta kaikenmaailman raporttia väkerrettävänä. Lisäksi on sitten kandintyö. Hurraa. Mä istunkin nykyisin melkein joka ikinen päivä yliopiston tietsikkaluokassa. Siellä on ahdistavaa. Minä, take-away-kahvi, muistitikku sekä pino kirjoja. Että mua ärsyttää opiskelu. Onkohan mulla täksi kevääksi sittenkin vähän liikaa hommaa..? Onneksi ens viikolla on pääsiäinen ja ehdin ensimmäistä kertaa koko kevään aikana Vantaalle käymään. Maiseman vaihdos - vaikkakin vaan Vantaalle - tulee todella tällä hetkellä tarpeeseen.
Oulussa on hankala opiskella sellaista maantiedettä, joka mua oikeesti kiinnostaa. Mä teen esimerkiksi nyt mun kandin työtä semmoisesta aiheesta kuin alueelliset identiteetit ja imagot. Ihan näppärä ja hyödyllinen aihe siis, josta vois jatkaa vaikka graduun (tai jopa väikkäriiin) asti - mutta - ei se oo mun juttu. Ja jos joku aihe ei oikeesti kiinnosta, niin sitten siitä muuttuu pakkopullaa, joka ei hyödytä enää ketään tai mitään. Niimpä olin jos syksyllä päättänyt, että yritän joko päästä Helsinkiin joo-opintojen kautta opiskelemaan kehitysmaatutkimusta tai sitten lähden ulkomaille uudestaan.
Joululomalla syntyi ajatus Hong Kongista. Surffasin illalla netissä, ja mietin, että minkähänlaista olisi asua siellä. Tammikuussa sinne aukesi sitten Oulun yliopiston kautta haku. Paperisota alkoi, joka oli muuten paljon vaativampi kuin Erasmus -vaihtoon haettaessa. Leicesteriin hakiessani suunnilleen riitti, että sanoi "haluan sinne" ja että "haluan suorittaa nämä kurssit". Piste. Nyt taas täytyi opintosuunnitelman lisäksi tehdä motivaatiokirje, hakea kielitodistus, osallistua ryhmähaastatteluun ynnä muuta pientä mukavaa.
Eilinen oli kuitenkin hyvä päivä! Eilen selvisi, että mut on valittu! Oli seminaarityön deadline -päivä, ja olin ATK-luokassa tekemässä vielä viimetingassa seminaarityöhön loppupohdintaa, kun päätin katsoa mailit. Loppupohdinnat jäi kyllä siinä vaiheessa vaihtotulosten selvitessä kakkoseksi (ja työstä tulikin ihan kamala), mutta tällä hetkellä mua ei oikeestaan haittaa ollenkaan. Imagot ja identiteetit jää nyt muiden tutkittavaksi ja mä lähden Hong Kongiin!
Toisaalta hongkongilainen yliopisto voi vielä sanoa mulle "ei me sua haluta", mutta Oulun yliopiston puolesta tarinani saa jatkoa vajaan vuoden päästä. Seuratkaa siis blogia. Tosin enköhän sitten perusta uuden sivuston yksinkertaisesti nimellä "Hongkongissa". Vai pitäiskö sillekin keksiä joku kutsumanimi "enkuissa" -otsikon tapaan... hmmm... Jätetään mietinnän alle...
Viikonloppuja! Hyviä semmoisia!
Kun ihan ensimmäisen kerran astuin pieneen ruokakauppaan nimeltä Jacksons, en ollut ehtinyt olla kapeiden hyllyjen välissä kuin ehkä pari minuuttia, kun jo onnistuin tönäisemään kaksi lasista makrillipurkkia lattialle. Olin nolona, mutta myyjä vain kysyi huolissaan, että enhän satuttanut itseäni. Olin hämmentynyt.
Jacksonsin palvelulkulttuuri ei tuntunut tekevän vaikutusta italialaisiin -varsinkaan hassulla leicesteraksentilla. Elämään dramaattisesti suhtautuvalla Fabianalla meni hermot, kun myyjä kysyi ostotilanteessa Are you okay? eikä Fabiana ymmärtänyt kysymystä ensimmäisellä eikä toisellakaan kerralla. Fabianan vuolas valitus kuului jälkeenpäin jotenkuten näin: Ihan niin kuin myyjää kiinnostaisi, että onko mulla kaikki hyvin! Ja miksi niiden pitää aina kysyä, että D'you need a bag? Kyllä mä nyt herranjesta kysyn sitten erikseen sitä kassia, jos mä sellaisen haluun. Ja EI, en halua mitään hel%&¤#in cash back jos maksan kortilla!!! Olisitte vaan kuullu Fabianan valitusvirren siinä vaiheessa, kun Jacksonsille tuli uusi plussakortin tapainen systeemi, jonka jälkeen joka kerta rahanvaihtotilanteessa kysyttiin aikaisempien kolmen kysymyksen lisäksi, että D'you have a nectar card?
Malù oli todella kova haukkumaan englantilaista ruokaa. Erikoista kuitenkin oli, että hän oli myös innokkain ostamaan ja kokeilemaan kaikkia brittiläisiä erikoisuuksia. Hauskin ostos, jonka Malù mielestäni Jacksonsilla teki oli friteerattu keitetty kananmuna, joka maistui tietysti aaaaaaawful!!
Kerran espanjalainen Havier alkoi valittaa mulle, kuinka häntä ärsyttää Briteissä se, että saa koko ajan olla näyttämässä henkkareita. Hän sanoi henkkareiden näyttämisen saavan tuntemaan itsensä rikolliseksi. Multa kysyttiin papruja mun mielestä aivan liian harvoin; näytinkö oikeasti niin vanhalta?! Jacksonsilla multa kyllä kerran kysyttiin. Se tapahtui tilanteessa, kun olimme menossa Veroniquen kanssa ranskalaiselle illalliselle Blandinen luo. Ne olivat vikoja iltoja Leicesterissä, ja olimmekin molemmat pynttäytyneet oikeen kunnolla. Päätimme poiketa Jacksonsilla ostamassa tuliaiseksi pullollisen viiniä sekä paketillisen keksejä. Kassapoika alkoi selittää mulle ostoksiani pakatessaan jostakin rugby-matsista ja kysyi, olimmeko matkalla sinne. Juttelimme sitten jonkun aikaa niitä näitä, ja aloin jo olla lähdössä pois, kun poitsu yhtäkkiä tajusikin, että hänen pitää kysyä henkkareita ostetun viinipullon vuoksi - ihan vain varmuuden vuoksi. Mikäs siinä, ajattelin. Sitten sainkin selittää vielä pari lausetta Suomesta, ja perusteluita siihen, miksi olen Leicesterissa. Jotkut Briteistä ovat kyllä ihastuttavan asiallisia ja hassuja, kun eivät voi paljastaa uteliaisuuttaan suoraan. Luulempa, että Turkissa myyjä olisi kysynyt vaan suoraan että where are you from ja what's your name. Eipä siihen olisi erikseen henkkareita tarvittu.
Maiju-sisko lähtee Istanbuliin
erasmustelemaan
