Joka paiva joku lahtee kotiin. Sahkopostit raapustetaan paperilappuun, sitten halataan ja toivotetaan hyvaa kotimatkaa. Lopuksi luvataan etta nahdaan pian. Leicester on niin hiljainen. Kavelin tanaan keskustaan, sitten yliopistolle ja kohta lahden kotiin. Tanailtana meidan block AA jarkkaa Tahitian partyt. Pukukoodina on biitsivaatteet.

Ainainen bilettaminen alkaa kylla jo vasyttaa vanhaa. Juon tanaan vain kokislaittia. Mina ja Malú aletaan olla kypsia ranskalaisiin. Veroniikki (uusi kutsumanimi) on ainoa meidan blockista joka puhuu englantia myos silloin, kun ei ole ainoa ranskalainen keittiossa. Celine, Teani, Natalie ja muut meidan blockissa vierailevat ranskikset eivat valita, ymmarratko heita vai et. On sitten niin ihanaa syoda aamupalaa, lounasta tai illallista, kun kukaan ei valita siita, pystytko osallistumaan keskusteluun vai et. Eilen illalla keittioon oli taas kokoontunut ranskalaisryhma syomaan illallista. Ma paatin menna syomaan omaan huoneeseen. Veroniikki huusi peraan, etta Paula syo meidan kanssa, ma puhun kylla sun kanssa Englantia. Sanoin, etta olen vasynyt. Ja toden totta, vasynyt olen. Pitaisi joko lahtea Lontooseen toihin tai sitten takaisin Suomeen... Ei ole pointtia enaa pysya taalla, kun kaikki hyvat englantia puhuvat ystavat lahtevat pois.

Tykkaan kylla tosi paljon mun kamppiksista. Veroniikki, Celine, Teani, Azahara, Malu ja Judith ovat kaikki loistavia persoonia, joita tulee varmasti kova ikava. Mutta kaikella on aikansa. Mary Gee ei ole enaa sama, kun koko ajan joku lahtee pois. Yliopisto ei ole enaa sama, kun opiskelijat ovat lahteneet lomalle. Leicesterin keskustakin on ihan outo nain kesalla. Ja sita paitti ei taalla ole edes jarvea. Ainoastaan joki, jota en ole edes koskaan nahnyt. Silti on haikeeta lahtea taalta pois. Varsinkin kun tietaa, etta tanne ei voi enaa koskaan palata.

Tan kuvan otto hetkella olin ollut Leicesterissa vaan paripaivaa. Lumisade yllatti ja kaikki sekosivat. Yksi hauskimmista muistoista taalla :D