Muistelut jatkuu... Tällä kertaa kerron ostostilanteista ruokakaupassa nimeltä Jacksons.
Kun ihan ensimmäisen kerran astuin pieneen ruokakauppaan nimeltä Jacksons, en ollut ehtinyt olla kapeiden hyllyjen välissä kuin ehkä pari minuuttia, kun jo onnistuin tönäisemään kaksi lasista makrillipurkkia lattialle. Olin nolona, mutta myyjä vain kysyi huolissaan, että enhän satuttanut itseäni. Olin hämmentynyt.
Jacksonsin palvelulkulttuuri ei tuntunut tekevän vaikutusta italialaisiin -varsinkaan hassulla leicesteraksentilla. Elämään dramaattisesti suhtautuvalla Fabianalla meni hermot, kun myyjä kysyi ostotilanteessa Are you okay? eikä Fabiana ymmärtänyt kysymystä ensimmäisellä eikä toisellakaan kerralla. Fabianan vuolas valitus kuului jälkeenpäin jotenkuten näin: Ihan niin kuin myyjää kiinnostaisi, että onko mulla kaikki hyvin! Ja miksi niiden pitää aina kysyä, että D'you need a bag? Kyllä mä nyt herranjesta kysyn sitten erikseen sitä kassia, jos mä sellaisen haluun. Ja EI, en halua mitään hel%&¤#in cash back jos maksan kortilla!!! Olisitte vaan kuullu Fabianan valitusvirren siinä vaiheessa, kun Jacksonsille tuli uusi plussakortin tapainen systeemi, jonka jälkeen joka kerta rahanvaihtotilanteessa kysyttiin aikaisempien kolmen kysymyksen lisäksi, että D'you have a nectar card?
Malù oli todella kova haukkumaan englantilaista ruokaa. Erikoista kuitenkin oli, että hän oli myös innokkain ostamaan ja kokeilemaan kaikkia brittiläisiä erikoisuuksia. Hauskin ostos, jonka Malù mielestäni Jacksonsilla teki oli friteerattu keitetty kananmuna, joka maistui tietysti aaaaaaawful!!
Kerran espanjalainen Havier alkoi valittaa mulle, kuinka häntä ärsyttää Briteissä se, että saa koko ajan olla näyttämässä henkkareita. Hän sanoi henkkareiden näyttämisen saavan tuntemaan itsensä rikolliseksi. Multa kysyttiin papruja mun mielestä aivan liian harvoin; näytinkö oikeasti niin vanhalta?! Jacksonsilla multa kyllä kerran kysyttiin. Se tapahtui tilanteessa, kun olimme menossa Veroniquen kanssa ranskalaiselle illalliselle Blandinen luo. Ne olivat vikoja iltoja Leicesterissä, ja olimmekin molemmat pynttäytyneet oikeen kunnolla. Päätimme poiketa Jacksonsilla ostamassa tuliaiseksi pullollisen viiniä sekä paketillisen keksejä. Kassapoika alkoi selittää mulle ostoksiani pakatessaan jostakin rugby-matsista ja kysyi, olimmeko matkalla sinne. Juttelimme sitten jonkun aikaa niitä näitä, ja aloin jo olla lähdössä pois, kun poitsu yhtäkkiä tajusikin, että hänen pitää kysyä henkkareita ostetun viinipullon vuoksi - ihan vain varmuuden vuoksi. Mikäs siinä, ajattelin. Sitten sainkin selittää vielä pari lausetta Suomesta, ja perusteluita siihen, miksi olen Leicesterissa. Jotkut Briteistä ovat kyllä ihastuttavan asiallisia ja hassuja, kun eivät voi paljastaa uteliaisuuttaan suoraan. Luulempa, että Turkissa myyjä olisi kysynyt vaan suoraan että where are you from ja what's your name. Eipä siihen olisi erikseen henkkareita tarvittu.
Kun ihan ensimmäisen kerran astuin pieneen ruokakauppaan nimeltä Jacksons, en ollut ehtinyt olla kapeiden hyllyjen välissä kuin ehkä pari minuuttia, kun jo onnistuin tönäisemään kaksi lasista makrillipurkkia lattialle. Olin nolona, mutta myyjä vain kysyi huolissaan, että enhän satuttanut itseäni. Olin hämmentynyt.
Jacksonsin palvelulkulttuuri ei tuntunut tekevän vaikutusta italialaisiin -varsinkaan hassulla leicesteraksentilla. Elämään dramaattisesti suhtautuvalla Fabianalla meni hermot, kun myyjä kysyi ostotilanteessa Are you okay? eikä Fabiana ymmärtänyt kysymystä ensimmäisellä eikä toisellakaan kerralla. Fabianan vuolas valitus kuului jälkeenpäin jotenkuten näin: Ihan niin kuin myyjää kiinnostaisi, että onko mulla kaikki hyvin! Ja miksi niiden pitää aina kysyä, että D'you need a bag? Kyllä mä nyt herranjesta kysyn sitten erikseen sitä kassia, jos mä sellaisen haluun. Ja EI, en halua mitään hel%&¤#in cash back jos maksan kortilla!!! Olisitte vaan kuullu Fabianan valitusvirren siinä vaiheessa, kun Jacksonsille tuli uusi plussakortin tapainen systeemi, jonka jälkeen joka kerta rahanvaihtotilanteessa kysyttiin aikaisempien kolmen kysymyksen lisäksi, että D'you have a nectar card?
Malù oli todella kova haukkumaan englantilaista ruokaa. Erikoista kuitenkin oli, että hän oli myös innokkain ostamaan ja kokeilemaan kaikkia brittiläisiä erikoisuuksia. Hauskin ostos, jonka Malù mielestäni Jacksonsilla teki oli friteerattu keitetty kananmuna, joka maistui tietysti aaaaaaawful!!
Kerran espanjalainen Havier alkoi valittaa mulle, kuinka häntä ärsyttää Briteissä se, että saa koko ajan olla näyttämässä henkkareita. Hän sanoi henkkareiden näyttämisen saavan tuntemaan itsensä rikolliseksi. Multa kysyttiin papruja mun mielestä aivan liian harvoin; näytinkö oikeasti niin vanhalta?! Jacksonsilla multa kyllä kerran kysyttiin. Se tapahtui tilanteessa, kun olimme menossa Veroniquen kanssa ranskalaiselle illalliselle Blandinen luo. Ne olivat vikoja iltoja Leicesterissä, ja olimmekin molemmat pynttäytyneet oikeen kunnolla. Päätimme poiketa Jacksonsilla ostamassa tuliaiseksi pullollisen viiniä sekä paketillisen keksejä. Kassapoika alkoi selittää mulle ostoksiani pakatessaan jostakin rugby-matsista ja kysyi, olimmeko matkalla sinne. Juttelimme sitten jonkun aikaa niitä näitä, ja aloin jo olla lähdössä pois, kun poitsu yhtäkkiä tajusikin, että hänen pitää kysyä henkkareita ostetun viinipullon vuoksi - ihan vain varmuuden vuoksi. Mikäs siinä, ajattelin. Sitten sainkin selittää vielä pari lausetta Suomesta, ja perusteluita siihen, miksi olen Leicesterissa. Jotkut Briteistä ovat kyllä ihastuttavan asiallisia ja hassuja, kun eivät voi paljastaa uteliaisuuttaan suoraan. Luulempa, että Turkissa myyjä olisi kysynyt vaan suoraan että where are you from ja what's your name. Eipä siihen olisi erikseen henkkareita tarvittu.
Kommentit