Passikuvien ottamisesta löytyy kyllä monenlaisia tarinoita. Voisimpa jakaa seuraavassa omat kokemukseni.

Vuonna 1998 minulle hommattiin ensimmäinen ikioma passi, koska olin lähdössä ala-asteen kuoron kanssa Viroon laulumatkalle. Lähdimme siis äidin kanssa paikalliseen kauppakeskukseen ottamaan passikuvia minusta semmoisessa passikuvakopissa (onkohan sillä olemassa jokin virallisempi nimi...?). Kopissa tuli säätää jonkinlaiset asetukset, jotta automaattilaukaisin ottaisi kuvat kuvauskohteestaan sopivalta etäisyydeltä ja korkeudelta. Teimme nuo säädöt (siinä onnistumatta) ja sitten äiti laittoi verhon kiinni ja mä jäin automaattisen kameran kuvattavaksi. Katselin itseäni peilistä ja musta tuntui, että jouduin kurkottelemaan kameran linssiä kohden, koska säädöt olivat pielessä. Sitten kamera alkoi ottamaan jatkuvalla syötöllä kuvia ja mä sain tietysti ihan hillittömän naurukohtauksen. Sen seurauksen kuvat epäonnistuivat - lähes täydellisesti. Yksi kuva oli sentään jotenkuten neutraali (tosin kurkottelen siinäkin kaula pitkällä kohti kameran linssiä, mutta en sentään naura) ja tuo kuva on tälläkin hetkellä passissani. Odottelen tosin innolla vuotta 2008, kun passini joudutaan uusimaan ja pääseen vihdoinkin eroon tuosta kuvatuksesta.

Toinen passikuvakoppikokemukseni liittyy Tallinnan matkaan viime syksynä 2005. Olin kaverini Sinin kanssa paikallisessa finnkinossa odottamassa leffan alkua. Koska leffan alkamiseen oli vielä reilusti aikaa, päätimme kuluttaa sen menemällä kaverikuvaan leffateatterista löytyvään passikuvakoppiin. Kuvista tuli hillittömän hauskia ja kaverikuvina erittäin onnistuneita!

Tänään olin taas passikuvassa, koska niitä täytyy liittää tieskuinkapaljon ja tieskuinkamoneen vaihtolomakkeeseen. Vuoden 1998 tapauksesta oppineena en enää ikinä mene passikuvakoppiin, jos mun täytyy saada otettua itsestäni edes jotenkin neutraaleja kuvia. Menin tänään siis ihan kunnon valokuvastudiolle ottamaan kuvat, joista sai peräti opiskelija-alennusta. Kaikesta huolimatta kuvat epäonnistuivat. Mun ottatukka on päässyt kasvamaan vähän liian pitkäksi ja tuossa epäonnistuneessa passikuvassa se roikkuu tyhmän näköisenä silmillä. Lisäksi olin pyöräillyt valokuvastudiolle kauheassa vastatuulessa ja olin vielä kuvanottohetkellä vähän hengästynyt. Koska en ollut tyytyväinen kuviin, päätin pyöräillä keskustan tunnin kuvaan ja yrittää vielä kerran. Maksoin itseni kipeäksi, mutta nyt olin sentään lopputulokseen tyytyväinen. Tällä hetkellä mulla onkin sitten ainakin paljon kuvia itestäni ja ehkäpä niitä epäonnistuneitakin otoksia voi käyttää hätätilanteessa. Loppu hyvin kaikki hyvin siis.