Turkkilaiset ovat äärimmäisen uteliasta ja ystävällistä väkeä. Menimme Maiju-masalaisen kanssa yhteen perinteiseen turkkilaiseen kahvilaan limpparille. Yhtäkkiä keski-ikäinen nainen - yksi kahvilan omistajista - tuli juttelemaan minulle, kun Maiju oli veskissä. Hän ei puhunut englantia ja minä en puhunut turkkia, mutta kohta hän alkoikin puhua saksaa. Selvisi, että hän oli asunut 20 vuotta Berliinissä, mutta oli palannut takaisin kotikonnuilleen Istanbuliin. Minun saksan kieleni oli juttelun aikana melkoisen ruosteessa. Osasin suunnilleen sanoa vain, että ich kann nur ein bischen Deutsch sprechen. Nainen oli kuitenkin innoissaan. Kohta Maiju palasi veskistä, ja hän ja nainen vaihtoivat pari sanaa turkiksi Kielitaitomme näytti tehneen vaikutuksen, sillä kohta nainen saapui takaisin luoksemme mukanaan lautasellinen erilaisia, herkullisia lokumeja. Kun lähdimme pois kahvilasta, nainen pyysi meitä tulemaan pian takaisin.
Ensimmäisenä iltana menimme Maiju-masalaisen ja hänen Erasmus-kamujensa kanssa viihteelle. Lähdimme kuitenkin muita erasmuksia aikaisemmin pois, sillä olin vielä matkustamisesta uupunut (lue: puolikuollut). Kävelimme siis jo puoliyön aikaan pysäkille odottamaan bussia. Meidän ei tarvinnut olla kauaa kaksin, sillä kohta pari turkkilaista heeboa tulivat luoksemme juttusille. He eivät puhuneet tietenkään enkkua, mutta Maiju-masalainen sen sijaan osasi muutaman fraasin turkkia ja Masa huomasi oivan turkin-kielen-harjoittelu-tilanteen saapuneen kuin varkain. Masa rupesi juttusille ja minä seurasin kieli keskellä vieressä. Toinen heeboista halusi kuulemma kanssani treffeille. Kieltäydyin. Toisaalta jälkeenpäin minua kutkutti ajatus siitä, minkälainen treffeistä olisi tullut, kun minä en puhu sanaakaan merhaban lisäksi turkkia ja heebo ei taas puhunut sanaakaan enkkua suomesta nyt puhumattakaan.
Toiseksi viimeisenä päivänä menimme Masa-markkulaisen ja hänen kamujensa kanssa Aasian puolelle markkinoille (Kadiköy?). Olimme ainoat turisteilta näyttävät tyypit siellä ja myyjät eivät muutamaa harvaa lukuunottamatta puhuneet englantia edes perinteisten mainoslauseiden verran. Opettelin siis äkkiä Masan avustuksella numerot turkiksi yhdestä kymppiin sekä kysymyksen: kuinka paljon tämä maksaa. Sitten lähdin tinkimään. Suunnistin ensimmäisenä kivonnäköisiä koruja myyvän miekkosen luokse. Myyjä hoki jatkuvasti bürun, bürun (sori, turkin oikeinkirjoitukseni on hakusessa). Kohteliasta, mietin ja vastasin takaisin bürun. Miehen ilme muuttui oudoksi, joten päätin livetä äkkiä paikalta. Selitin myöhemmin tapauksen Masalle ja kysyin, että mistä miehen outo käytös mahtui johtua. Vastaus oli yksinkertainen; tämä Bürun tarkoitti kuulemma ole hyvää, jota turkkilaiset markkinakaupustelijat toistelevat monta kertaa, kun heidän tuotteitaan menee hypistelemään.
Mutta mistä minä sen olisin muka voinut tietää?!
Masan kämpän vierestä eli Galatatornin kupeesta Sultanahmetia kohti matkaava ratikka oli lähes poikkeuksetta aina kamalan täysi. Toisaalta siellä onnistui aina vakoilemaan värikkäitä turkkilaisia ihmisiä sekä eksyksissä olevan tuntuisia turisteja lähietäisyydeltä. Yhdellä matkalla seurasin, kuinka pieni japanilainen bisnesmies joutui englantia amerikkalaisella korostuksella puhuvan ison turkkilaisen miehen ristikuulusteluun. Mustaan pukuun pukeutunut japanilainen mies istui laatikkomaisen salkkunsa kanssa ikkunapaikalla, kun pitkä, noin kuusikymppinen siististipukeutunut turkkilainen mies istui hänen viereensä ja aloitti small talkin. Mitä sinä teet Istanbulissa? Mistä sinä olet kotoisin? turkkilainen mies kysyi jatkuvan tupakan polton alentamalla kuuluvalla äänellä. Tulin Japanista tänne kongressiin, japanilainen vastasi arasti. Mitäh sinä sanoit? turkkilainen ärjäisi. Puhutko englantia? (japanilaisraukalla oli tietysti perinkummallinen aksentti). Kyllä, kyllä minä puhun, japanilaisraukka puolustautui. Sitten seurasi jälleen jonkinnäköistä keskustelua. Lopuksi turkkilainen äityi varoituksiin: Täällä Istanbulissa tykätään ulkomaalaisten varastelusta. Kannattaa pitää tavaroistaan huolta! Älä koskaan jätä laukkuasi vartioimatta, hän saarnasi. Tässä vaiheessa japanilaisparka oli pusertunut niin lähelle ikkunaa vasten kuin vain täpötäydessä ratikassa pystyi. Vaikka ei turkkilainen mies tietenkään mitenkään vaarallinen, ilkeä tai epäkohtelias ollutkaan. Hän oli vaan japanilaisraukalle aivan liian hemmetin utelias.
Tunsin itseni julkkikseksi Atatürkin lentokentällä. Lensin Britteihin takaisin Sveitsin kautta.
Menin matkalaukkutsekkaukseen ja näytin luonnollisesti passia laukkuhihnan vieressä istuvalle miekkoselle. Miekkonen käänteli ja väänteli passia. Mietin, että onkohan tässä joku ongelma. Kohta miekkonen kutsui ystävänsäkin tiirailemaan passia. Kohta heitä oli jo kolme hypistelemässä sitä. Tässä vaiheessa aloin jo hiukan mielessäni panikoida. Hiki nousi pintaan. Sitten miekkonen antoi passin minulle takaisin hymyillen ja selitti tohkeissaan tilanteen: Mielenkiintoinen passi! Meidän virkailijoiden tulee aina opiskella näitä erikoisennäköisiä passeja, kun niitä tulee vastaan. En ole nähnyt tämän lennon tsekkauksessa koskaan sinun maasi passia! Miksi sinä oikein tälle lennolle menet? Mikset mene takaisin kotimaahasi?! Noin herttaisesta mielenkiinnosta ei voinut närkästyä, vaan selitin tilanteen opiskelustani ja sain vastaukseksi kolmen miekkosen innokkaan hymyilyn ja nyökkäilyn. Sanoimme toisillemme hyvät päivän jatkot, ja miekkoset jatkoivat tylsien turkkilaisten ja sveitsiläisten passien selailuja ja minä lähdin kohti jo arkiselta tuntuvaa Brittein saarta.
Haluaisin vielä kertoa jännittävistä moskeijavierailuista, turkkilaisen leffan kuvaamisen seuraamisesta sekä eksymisestä turkinkieliselle opastuskierrokselle palatsissa! Hassua miten alle viikon mittaisella reissulla ehti tapahtua niin paljon!
Masa ja naisen tarjoamia lokumeja
Meitsi seikkailee Bulissa
]]>